Koipallot

No niin!

Pääsykokeet ja suurin osa muista stressinaiheista on nyt takanapäin. Nyt on aika asettua uuteen, väliaikaiseen työpaikkaan, ja samalla viettää kesää - ja jatkaa iskutaitoprojektia, luonnollisestikin. On siis oikea aika pyyhkiä pölyt ja hämähäkinseitit blogistakin.

On otollista, että stressinaiheiden jokeen heittäminen sijoittui juuri ennen kesäkuun puoliväliä. Kesä, lämpimimmillään ja elävimmillään, on juuri alkamassa. Omakin kuollut kotikaupunkini alkaa osoittaa elämän merkkejä, ja muistuttaa tästä hetkestä muutaman kuukauden eteenpäin aivan oikeaa kaupunkia, tapahtumineen ja nuorine, elävine ja innostuneine ihmisineen. Mikäli edessä olevat kuukaudet ovat viimeiset, jotka tässä kaupungissa vietän, ei ajoitus pois muuttamiselle voisi olla parempi - pääsen muuttamaan kaupungista pois silloin kun se on parhaimmillaan, turhautuneisuuden sijaan täynnä tuoreita ja lämpimiä muistoja siitä, mitä kotiseutuni on hienoimpina hetkinään.

Vietin juuri vastikään muutaman päivän Turussa. Olen kuullut lausuntoja kaupungin sisäänpäinlämpiävästä ilmapiiristä, mutta omat kokemukseni ovat juuri päinvastaisia. Turussa ihmiset tuntuvat olevan ystävällisiä ja mielissään siitä, kun heille tulee juttelemaan. Yhtenä iltana satuin baariin minulle entuudestaan tuntemattomista ihmisistä koostuvassa seurueessa. Jälkeenpäin tajusin, että olin ilmeisesti tehnyt erääseen tytöistä jonkinlaisen vaikutuksen - hän puhui minulle, minusta, ja sanomistani asioista huomattavan paljon. Olisi kenties ollut aiheellista koettaa pientä flirttiä kyseisen tytön kanssa, mutta olin kuitenkin ulalla. On ilmeistä, että nämä taidot rapistuvat nopeasti ilman jatkuvaa ylläpitoa.

Pääsykoehikoilun lomassa olen pohtinut, mitä oikeasti elämältä kaipaan. Vaikka kesän ajaksi elämä onkin taas selkiytymässä ja asettumissa uomiinsa, en kuitenkaan vielä tiedä, pääsenkö kouluun, ja asunko syksyllä jo jossain aivan muualla. Minun ei siis ole syytä tällä hetkellä tavoitella mitään pysyvää kenenkään kanssa. Mutta toisaalta; onko milloinkaan?

Taolainen filosofia pitää ihanteena vedeksi tulemista. Vesi voi olla joko tyyni tai myrskyisä, mutta myrskyisänäkään se ei rimpuile omaa luonnettaan vastaan. Vesi toimii ilman toimintaa. Se menee, minne sen on määrä mennä, ja mikäli padossa on pienikin reikä, sen koko massa mahtuu siitä läpi. Se pääsee kaikkialle, mutta se ei pyri minnekään. Se ei halua minnekään muualle kuin eteenpäin.

Halu pariutua on itselleen esteeksi asettuva toive. Se on halu lakata liikkumasta ja pysähtyä, ja tunnustus itselle, ettei riitä itselleen elämän kiintopisteeksi, vaan tarvitsee - tarvitsee - toisen ihmisen. Tarpeeseensa uppoutuva mies lakkaa elämästä. Hänestä tulee romanttinen kärsijähahmo. Hänen kohtaamansa naiset edustavat hänelle epätoivoisia oljenkorsia ja vääjäämättömiä käveleviä epäonnistumisia ja muistutuksia omasta alemmuudesta ja pohjattomasta yksinäisyydestä.

Tahdon joskus elää pitkäaikaisessa parisuhteessa, mutta uskon, että huomaan kyllä, milloin sen aika on tullut - milloin itse olen valmis siihen, milloin itse olen kohdannut ihmisen, joka on valmis siinä, ja joka tahtoo minut, ja jonka minä tahdon. Siihen asti tahdon vain kerätä kokemuksia. Tavata hienoja ihmisiä ja elää väliaikaisia hienoja hetkiä. Jokin näistä kokemuksista, näistä hetkistä, puhkeaa joksikin suuremmaksi. Ja vaikkei koskaan puhkeaisikaan, ainakin ne ovat elämää. Rikasta ja tyydyttävää elämää.