Kuka teki minusta tän miehen

Big things a gwaan fi all di shy man dem
wat to be my love and wat to be my friend
till the very end till the very end
But I don't want somebody who's loving everybody
I need a shy guy, he's the kinda guy who'll only be mine

Muistattekos vielä tällaisen hittibiisin? Shy Guy, esittäjä oli Diana King. Vuosi oli 1994. Puistattaa ajatella, kuinka moni ujo mies on ehtinyt uskoa tuonkin viestin ja käyttänyt sitä tekosyynä olla kasvattamatta munat ja korjaamatta itseään. Seitsemän vuotta aikaisemmin esitettiin totuus ujoudesta, jonka valitettavasti verraten harva on kuullut:

Shyness is NEVER "good". Shyness obviates free choice and self-determination, and it stands squarely in the way of responsible self-control and self-management.

Kyseisten sanojen takana on eräs tohtori Brian G. Gilmartin, joka teki vuonna 1987 tutkimuksen miesten pitkäaikaisesta kyvyttömyydestä muodostaa seksuaalisia tai romanttisia suhteita naisten kanssa. Hän käytti ilmiöstä nimeä love-shyness. Gilmartin tutki mm. vaivasta kärsivien elokuva- ja musiikkimakua. Hän havaitsi, että tutkimuskohteet kuuntelivat heleää jazzia ja musikaalien rakkauslauluja. Heidän suosikkielokuvansa olivat pääasiassa rakkauselokuvia, usein eskapistisia musikaaleja.

Popmusiikilla ja kaikella popkulttuurilla on tapana ruokkia epäterveitä ilmiöitä. Viime viikonloppuna baarissa keskustelimme ystävien kanssa musiikista - pinttynyt paha tapa, josta pitäisi hieman irroittautua - ja keskustelu kääntyi Jippu-ilmiöön. Tiedättehän, tämä mikrofoniin hönkivä tyttönen, joka on ilmeisesti jonkinlainen projektio sellaisesta naisesta, jonkalaisia kaikki runopoikarunkkarit toivoisivat olevan olemassa. Sellainen väärinymmärretty tyttörukka, joka tahtoisi löytää tässä maailmassa väärinymmärretyn poikarukan, ja nämä kaksi voisivat lopultakin ymmärtää toisiaan ja pelastaa toisensa. Hyi saatana.

"Runopoikarunkkari" saattaa kuulostaa julmalta määritelmältä, mutta sanon sen pelkästään ymmärtäväisyydellä, sillä olen itsekin ollut sellainen.

Nuorena poikana minulla oli suunnaton tarve olla erilainen. Tämä oli myöhemmän elämän kannalta sekä siunaus että kirous. Siunaus siksi, että se kehitti minulle valmiudet omaehtoiseen ajatteluun, mutta kirous siksi, että se iskoisti minuun epäterveitä malleja, joiden katsoin olevan vastaiskuja jollekin kuvitellulle suuremmalle pahalle.

Kun tulin siihen ikään, että tytöt alkoivat kiinnostaa, oli televisio opettanut minulle, että tavanomainen poika haluaa tytöltä vain sitä yhtä. En suinkaan halunnut olla tavanomainen poika, joten aloin tuolloin jo haaveilla Suuresta Rakkaudesta. Halusin, että Ensimmäinen Kertani Tulisi Merkitsemään Jotain. Jonkun mielestä varmasti suloista. Teddykarhutkin ovat suloisia, mutta harva niitä haluaa naida, ja niistä muutamista lienee parempi olla puhumatta.

Kun tulin baari-ikään, suhtauduin ylimielisesti johonkin, mitä pidin tyypillisenä nykyihmisen soidinmenona. Todellisuudessa pelkäsin lähestyä naisia, mutta sen sijaan, että olisin yrittänyt voittaa pelkoni, valitsin helpomman reitin ja verhosin pelkoni siihen, että iskeminen ei vaan ole mun juttu. Kyllä se joku sitten löytyy aikanaan ja sitten asiat etenevät omalla painollaan ja plaa plaa. Antaa muiden pelata pelejään.

Muistan tuolta ajalta erään puolitutun. En muista hänen nimeään, mutta muistan hänen olemuksensa ja elämänasenteensa. Hän oli pelimies. Vihasin häntä aidosti. Hän oli vihollinen. Hän edusti kaikkea sitä, mitä minä pidin vääränä, ja hän sai nauttia sen eduista, kun minä taas sain ainoastaan jäädä yksin ja katkeroitua.

Noihin aikoihin minulla oli jatkuvasti toivottomia, pakkomielteenomaisia ihastuksia. Pahin kesti noin kaksi vuotta. Ainoastaan yhtä ihastuksistani uskalsin lähestyä töksäyttämällä hänelle suoraan, että haluaisiko hän lähteä elokuviin kanssani. Kömpelö yritykseni sai aikaan ainoastaan hämmennystä ja torjunnan. Mikäli olisin suhtautunut asioihin terveesti ja järkevästi, olisin pitänyt tilannetta mahdollisuutena oppia virheistäni, mutta koska olin kehittänyt neuroottisesta yliherkkyydestä taiteenlajin, päättelin, että naisen lähestyminen missä tahansa tilanteessa on karvas valtuuksien ylitys. Kesti melkein kymmenen vuotta ennen kuin seuraavan kerran uskalsin kysyä ainuttakaan naista edes kahville.

Ironista, että pyrkimykseni välttää hinnalla millä hyvänsä naisten esineellistämistä johti minut nimenomaan esineellistämään naisia. En tietenkään ymmärtänyt sitä tuolloin, mutta minulle naiset olivat toivottoman kaipuun objekteja. Projisoin heihin kaiken, minkä luulin tietäväni naisista. Toisaalta he olivat etäisiä ja pelottavia hahmoja, jumalattaria, joita ei tullut lähestyä elleivät kuu ja tähdet olleet juuri oikeassa asemassa ja tuulenvire käynyt juuri oikeasta suunnasta, ellei halunnut vastaanottaa kaikkea heidän kuolematonta raivoaan, mutta toisaalta he olivat myös hauraita, ehkä hieman eksyneitä ja pettyneitä olentoja, jotka eivät halunneet mitään muuta kuin löytää juuri kaltaiseni herkän, kiltin ja aidosti tuntevan miehen, ja voi kunpa he olisivat kerrankin katsoneet minua silmiin, ymmärtäneet minua ja nähneet sieluni!

Sanoin sen jo aiemmin ja sanon sen jälleen: hyi saatana.

Aika on vierinyt ja tuonut mukanaan henkilökohtaisia harppauksia. Kolmenkymmenen vuoden rajapyykki lähestyy, ja olen edelleen kokematon ja kömpelö, mutta nyt minulla on toivoa. En ole koskaan suhtautunut vastakkaiseen sukupuoleen yhtä realistisesti ja terveesti kuin nyt, enkä ole koskaan aiemmin nähnyt heitä aitoina, tuntevina ja haluavina ihmisinä kuten nyt näen. Ihmisinä, jotka eivät ole Venuksesta, vaan Maasta. Ja tästä kaikesta minun on kiittäminen sellaisen yhteisön hengentuotteita, jonka konsensus on jo huvittavuuden ja kyllästyttävyyden tuolle puolen toistuvasti tuominnut epäterveeksi ja naisia esineellistäväksi.

Ironia on ehtymätön luonnonvara.