Tuumasta toimeen ja takaisin kentälle.
Eilen kävin eräässä baarissa katsomassa erästä täkäläisen teatteriryhmän esitystä. Kun lähdin esityksen jälkeen kotiin, kiersin miltei lihasmuistista Chien Andaloun kautta, ja näin siellä erään esitystä katsomassa olleen tytön. Oli huojentavaa huomata, että vaikka keskustelu- ja lähestymistaidot ovatkin hieman rapistuneet, on rakentamani rohkeus edelleen tallella, sillä päädyin melko vaivattomasti ja ilman psyykkaamista juttelemaan tytön kanssa.
Juttelimme tovin esityksestä, ja hän alkoi kysellä minulta yhteyksistäni teatteriin. Oletin kyselyn perusteella, että hänkin olisi teatteri-ihmisiä. Hän ei ollut, mutta hänen ystävänsä - joka oli juuri käymässä jossain - oli. Ystävän palattua hän totesi keskustelun lähtöönlaukaisuna, että nyt me voimme puhua teatterista, ja poistui itse hetkeksi.
Olisin voinut ottaa tilanteen hyvänä keskusteluharjoituksena, mutta, kuten taannoisella Turun reissulla myös huomasin, olen käynyt vähän hitaaksi pääsemään tilanteen tasalle. Vaihdoimme muutaman lauseen näkemästämme esityksestä. Tämän jälkeen minun olisi pitänyt kysyä häneltä, missä teatteriryhmissä hän on vaikuttanut, mutta jäin vain hiljaiseksi. Hänen ystävänsä palasi hetken kuluttua. Tytöt alkoivat muistella menneitä ja minä poistuin paikalta.
Tilanne ei kuitenkaan ollut lannistava. Vaikken ole enää siinä pisteessä, missä olin pari kuukautta sitten, on tie sinne takaisin kuitenkin jo valmiiksi raivattu, ja matka sinne on lyhyempi kuin se matka, jonka sinne alunperin kuljin. Rohkeuden löytäminen on ollut kriittisin askel, ja rohkeus minulla on edelleen tallessa.
Tästä pisteestä on hyvä jatkaa kesää.
torstai 12. kesäkuuta 2008
keskiviikko 11. kesäkuuta 2008
Koipallot
No niin!
Pääsykokeet ja suurin osa muista stressinaiheista on nyt takanapäin. Nyt on aika asettua uuteen, väliaikaiseen työpaikkaan, ja samalla viettää kesää - ja jatkaa iskutaitoprojektia, luonnollisestikin. On siis oikea aika pyyhkiä pölyt ja hämähäkinseitit blogistakin.
On otollista, että stressinaiheiden jokeen heittäminen sijoittui juuri ennen kesäkuun puoliväliä. Kesä, lämpimimmillään ja elävimmillään, on juuri alkamassa. Omakin kuollut kotikaupunkini alkaa osoittaa elämän merkkejä, ja muistuttaa tästä hetkestä muutaman kuukauden eteenpäin aivan oikeaa kaupunkia, tapahtumineen ja nuorine, elävine ja innostuneine ihmisineen. Mikäli edessä olevat kuukaudet ovat viimeiset, jotka tässä kaupungissa vietän, ei ajoitus pois muuttamiselle voisi olla parempi - pääsen muuttamaan kaupungista pois silloin kun se on parhaimmillaan, turhautuneisuuden sijaan täynnä tuoreita ja lämpimiä muistoja siitä, mitä kotiseutuni on hienoimpina hetkinään.
Vietin juuri vastikään muutaman päivän Turussa. Olen kuullut lausuntoja kaupungin sisäänpäinlämpiävästä ilmapiiristä, mutta omat kokemukseni ovat juuri päinvastaisia. Turussa ihmiset tuntuvat olevan ystävällisiä ja mielissään siitä, kun heille tulee juttelemaan. Yhtenä iltana satuin baariin minulle entuudestaan tuntemattomista ihmisistä koostuvassa seurueessa. Jälkeenpäin tajusin, että olin ilmeisesti tehnyt erääseen tytöistä jonkinlaisen vaikutuksen - hän puhui minulle, minusta, ja sanomistani asioista huomattavan paljon. Olisi kenties ollut aiheellista koettaa pientä flirttiä kyseisen tytön kanssa, mutta olin kuitenkin ulalla. On ilmeistä, että nämä taidot rapistuvat nopeasti ilman jatkuvaa ylläpitoa.
Pääsykoehikoilun lomassa olen pohtinut, mitä oikeasti elämältä kaipaan. Vaikka kesän ajaksi elämä onkin taas selkiytymässä ja asettumissa uomiinsa, en kuitenkaan vielä tiedä, pääsenkö kouluun, ja asunko syksyllä jo jossain aivan muualla. Minun ei siis ole syytä tällä hetkellä tavoitella mitään pysyvää kenenkään kanssa. Mutta toisaalta; onko milloinkaan?
Taolainen filosofia pitää ihanteena vedeksi tulemista. Vesi voi olla joko tyyni tai myrskyisä, mutta myrskyisänäkään se ei rimpuile omaa luonnettaan vastaan. Vesi toimii ilman toimintaa. Se menee, minne sen on määrä mennä, ja mikäli padossa on pienikin reikä, sen koko massa mahtuu siitä läpi. Se pääsee kaikkialle, mutta se ei pyri minnekään. Se ei halua minnekään muualle kuin eteenpäin.
Halu pariutua on itselleen esteeksi asettuva toive. Se on halu lakata liikkumasta ja pysähtyä, ja tunnustus itselle, ettei riitä itselleen elämän kiintopisteeksi, vaan tarvitsee - tarvitsee - toisen ihmisen. Tarpeeseensa uppoutuva mies lakkaa elämästä. Hänestä tulee romanttinen kärsijähahmo. Hänen kohtaamansa naiset edustavat hänelle epätoivoisia oljenkorsia ja vääjäämättömiä käveleviä epäonnistumisia ja muistutuksia omasta alemmuudesta ja pohjattomasta yksinäisyydestä.
Tahdon joskus elää pitkäaikaisessa parisuhteessa, mutta uskon, että huomaan kyllä, milloin sen aika on tullut - milloin itse olen valmis siihen, milloin itse olen kohdannut ihmisen, joka on valmis siinä, ja joka tahtoo minut, ja jonka minä tahdon. Siihen asti tahdon vain kerätä kokemuksia. Tavata hienoja ihmisiä ja elää väliaikaisia hienoja hetkiä. Jokin näistä kokemuksista, näistä hetkistä, puhkeaa joksikin suuremmaksi. Ja vaikkei koskaan puhkeaisikaan, ainakin ne ovat elämää. Rikasta ja tyydyttävää elämää.
Pääsykokeet ja suurin osa muista stressinaiheista on nyt takanapäin. Nyt on aika asettua uuteen, väliaikaiseen työpaikkaan, ja samalla viettää kesää - ja jatkaa iskutaitoprojektia, luonnollisestikin. On siis oikea aika pyyhkiä pölyt ja hämähäkinseitit blogistakin.
On otollista, että stressinaiheiden jokeen heittäminen sijoittui juuri ennen kesäkuun puoliväliä. Kesä, lämpimimmillään ja elävimmillään, on juuri alkamassa. Omakin kuollut kotikaupunkini alkaa osoittaa elämän merkkejä, ja muistuttaa tästä hetkestä muutaman kuukauden eteenpäin aivan oikeaa kaupunkia, tapahtumineen ja nuorine, elävine ja innostuneine ihmisineen. Mikäli edessä olevat kuukaudet ovat viimeiset, jotka tässä kaupungissa vietän, ei ajoitus pois muuttamiselle voisi olla parempi - pääsen muuttamaan kaupungista pois silloin kun se on parhaimmillaan, turhautuneisuuden sijaan täynnä tuoreita ja lämpimiä muistoja siitä, mitä kotiseutuni on hienoimpina hetkinään.
Vietin juuri vastikään muutaman päivän Turussa. Olen kuullut lausuntoja kaupungin sisäänpäinlämpiävästä ilmapiiristä, mutta omat kokemukseni ovat juuri päinvastaisia. Turussa ihmiset tuntuvat olevan ystävällisiä ja mielissään siitä, kun heille tulee juttelemaan. Yhtenä iltana satuin baariin minulle entuudestaan tuntemattomista ihmisistä koostuvassa seurueessa. Jälkeenpäin tajusin, että olin ilmeisesti tehnyt erääseen tytöistä jonkinlaisen vaikutuksen - hän puhui minulle, minusta, ja sanomistani asioista huomattavan paljon. Olisi kenties ollut aiheellista koettaa pientä flirttiä kyseisen tytön kanssa, mutta olin kuitenkin ulalla. On ilmeistä, että nämä taidot rapistuvat nopeasti ilman jatkuvaa ylläpitoa.
Pääsykoehikoilun lomassa olen pohtinut, mitä oikeasti elämältä kaipaan. Vaikka kesän ajaksi elämä onkin taas selkiytymässä ja asettumissa uomiinsa, en kuitenkaan vielä tiedä, pääsenkö kouluun, ja asunko syksyllä jo jossain aivan muualla. Minun ei siis ole syytä tällä hetkellä tavoitella mitään pysyvää kenenkään kanssa. Mutta toisaalta; onko milloinkaan?
Taolainen filosofia pitää ihanteena vedeksi tulemista. Vesi voi olla joko tyyni tai myrskyisä, mutta myrskyisänäkään se ei rimpuile omaa luonnettaan vastaan. Vesi toimii ilman toimintaa. Se menee, minne sen on määrä mennä, ja mikäli padossa on pienikin reikä, sen koko massa mahtuu siitä läpi. Se pääsee kaikkialle, mutta se ei pyri minnekään. Se ei halua minnekään muualle kuin eteenpäin.
Halu pariutua on itselleen esteeksi asettuva toive. Se on halu lakata liikkumasta ja pysähtyä, ja tunnustus itselle, ettei riitä itselleen elämän kiintopisteeksi, vaan tarvitsee - tarvitsee - toisen ihmisen. Tarpeeseensa uppoutuva mies lakkaa elämästä. Hänestä tulee romanttinen kärsijähahmo. Hänen kohtaamansa naiset edustavat hänelle epätoivoisia oljenkorsia ja vääjäämättömiä käveleviä epäonnistumisia ja muistutuksia omasta alemmuudesta ja pohjattomasta yksinäisyydestä.
Tahdon joskus elää pitkäaikaisessa parisuhteessa, mutta uskon, että huomaan kyllä, milloin sen aika on tullut - milloin itse olen valmis siihen, milloin itse olen kohdannut ihmisen, joka on valmis siinä, ja joka tahtoo minut, ja jonka minä tahdon. Siihen asti tahdon vain kerätä kokemuksia. Tavata hienoja ihmisiä ja elää väliaikaisia hienoja hetkiä. Jokin näistä kokemuksista, näistä hetkistä, puhkeaa joksikin suuremmaksi. Ja vaikkei koskaan puhkeaisikaan, ainakin ne ovat elämää. Rikasta ja tyydyttävää elämää.
maanantai 28. huhtikuuta 2008
Kuka teki minusta tän miehen
Big things a gwaan fi all di shy man dem
wat to be my love and wat to be my friend
till the very end till the very end
But I don't want somebody who's loving everybody
I need a shy guy, he's the kinda guy who'll only be mine
Muistattekos vielä tällaisen hittibiisin? Shy Guy, esittäjä oli Diana King. Vuosi oli 1994. Puistattaa ajatella, kuinka moni ujo mies on ehtinyt uskoa tuonkin viestin ja käyttänyt sitä tekosyynä olla kasvattamatta munat ja korjaamatta itseään. Seitsemän vuotta aikaisemmin esitettiin totuus ujoudesta, jonka valitettavasti verraten harva on kuullut:
Shyness is NEVER "good". Shyness obviates free choice and self-determination, and it stands squarely in the way of responsible self-control and self-management.
Kyseisten sanojen takana on eräs tohtori Brian G. Gilmartin, joka teki vuonna 1987 tutkimuksen miesten pitkäaikaisesta kyvyttömyydestä muodostaa seksuaalisia tai romanttisia suhteita naisten kanssa. Hän käytti ilmiöstä nimeä love-shyness. Gilmartin tutki mm. vaivasta kärsivien elokuva- ja musiikkimakua. Hän havaitsi, että tutkimuskohteet kuuntelivat heleää jazzia ja musikaalien rakkauslauluja. Heidän suosikkielokuvansa olivat pääasiassa rakkauselokuvia, usein eskapistisia musikaaleja.
Popmusiikilla ja kaikella popkulttuurilla on tapana ruokkia epäterveitä ilmiöitä. Viime viikonloppuna baarissa keskustelimme ystävien kanssa musiikista - pinttynyt paha tapa, josta pitäisi hieman irroittautua - ja keskustelu kääntyi Jippu-ilmiöön. Tiedättehän, tämä mikrofoniin hönkivä tyttönen, joka on ilmeisesti jonkinlainen projektio sellaisesta naisesta, jonkalaisia kaikki runopoikarunkkarit toivoisivat olevan olemassa. Sellainen väärinymmärretty tyttörukka, joka tahtoisi löytää tässä maailmassa väärinymmärretyn poikarukan, ja nämä kaksi voisivat lopultakin ymmärtää toisiaan ja pelastaa toisensa. Hyi saatana.
"Runopoikarunkkari" saattaa kuulostaa julmalta määritelmältä, mutta sanon sen pelkästään ymmärtäväisyydellä, sillä olen itsekin ollut sellainen.
Nuorena poikana minulla oli suunnaton tarve olla erilainen. Tämä oli myöhemmän elämän kannalta sekä siunaus että kirous. Siunaus siksi, että se kehitti minulle valmiudet omaehtoiseen ajatteluun, mutta kirous siksi, että se iskoisti minuun epäterveitä malleja, joiden katsoin olevan vastaiskuja jollekin kuvitellulle suuremmalle pahalle.
Kun tulin siihen ikään, että tytöt alkoivat kiinnostaa, oli televisio opettanut minulle, että tavanomainen poika haluaa tytöltä vain sitä yhtä. En suinkaan halunnut olla tavanomainen poika, joten aloin tuolloin jo haaveilla Suuresta Rakkaudesta. Halusin, että Ensimmäinen Kertani Tulisi Merkitsemään Jotain. Jonkun mielestä varmasti suloista. Teddykarhutkin ovat suloisia, mutta harva niitä haluaa naida, ja niistä muutamista lienee parempi olla puhumatta.
Kun tulin baari-ikään, suhtauduin ylimielisesti johonkin, mitä pidin tyypillisenä nykyihmisen soidinmenona. Todellisuudessa pelkäsin lähestyä naisia, mutta sen sijaan, että olisin yrittänyt voittaa pelkoni, valitsin helpomman reitin ja verhosin pelkoni siihen, että iskeminen ei vaan ole mun juttu. Kyllä se joku sitten löytyy aikanaan ja sitten asiat etenevät omalla painollaan ja plaa plaa. Antaa muiden pelata pelejään.
Muistan tuolta ajalta erään puolitutun. En muista hänen nimeään, mutta muistan hänen olemuksensa ja elämänasenteensa. Hän oli pelimies. Vihasin häntä aidosti. Hän oli vihollinen. Hän edusti kaikkea sitä, mitä minä pidin vääränä, ja hän sai nauttia sen eduista, kun minä taas sain ainoastaan jäädä yksin ja katkeroitua.
Noihin aikoihin minulla oli jatkuvasti toivottomia, pakkomielteenomaisia ihastuksia. Pahin kesti noin kaksi vuotta. Ainoastaan yhtä ihastuksistani uskalsin lähestyä töksäyttämällä hänelle suoraan, että haluaisiko hän lähteä elokuviin kanssani. Kömpelö yritykseni sai aikaan ainoastaan hämmennystä ja torjunnan. Mikäli olisin suhtautunut asioihin terveesti ja järkevästi, olisin pitänyt tilannetta mahdollisuutena oppia virheistäni, mutta koska olin kehittänyt neuroottisesta yliherkkyydestä taiteenlajin, päättelin, että naisen lähestyminen missä tahansa tilanteessa on karvas valtuuksien ylitys. Kesti melkein kymmenen vuotta ennen kuin seuraavan kerran uskalsin kysyä ainuttakaan naista edes kahville.
Ironista, että pyrkimykseni välttää hinnalla millä hyvänsä naisten esineellistämistä johti minut nimenomaan esineellistämään naisia. En tietenkään ymmärtänyt sitä tuolloin, mutta minulle naiset olivat toivottoman kaipuun objekteja. Projisoin heihin kaiken, minkä luulin tietäväni naisista. Toisaalta he olivat etäisiä ja pelottavia hahmoja, jumalattaria, joita ei tullut lähestyä elleivät kuu ja tähdet olleet juuri oikeassa asemassa ja tuulenvire käynyt juuri oikeasta suunnasta, ellei halunnut vastaanottaa kaikkea heidän kuolematonta raivoaan, mutta toisaalta he olivat myös hauraita, ehkä hieman eksyneitä ja pettyneitä olentoja, jotka eivät halunneet mitään muuta kuin löytää juuri kaltaiseni herkän, kiltin ja aidosti tuntevan miehen, ja voi kunpa he olisivat kerrankin katsoneet minua silmiin, ymmärtäneet minua ja nähneet sieluni!
Sanoin sen jo aiemmin ja sanon sen jälleen: hyi saatana.
Aika on vierinyt ja tuonut mukanaan henkilökohtaisia harppauksia. Kolmenkymmenen vuoden rajapyykki lähestyy, ja olen edelleen kokematon ja kömpelö, mutta nyt minulla on toivoa. En ole koskaan suhtautunut vastakkaiseen sukupuoleen yhtä realistisesti ja terveesti kuin nyt, enkä ole koskaan aiemmin nähnyt heitä aitoina, tuntevina ja haluavina ihmisinä kuten nyt näen. Ihmisinä, jotka eivät ole Venuksesta, vaan Maasta. Ja tästä kaikesta minun on kiittäminen sellaisen yhteisön hengentuotteita, jonka konsensus on jo huvittavuuden ja kyllästyttävyyden tuolle puolen toistuvasti tuominnut epäterveeksi ja naisia esineellistäväksi.
Ironia on ehtymätön luonnonvara.
wat to be my love and wat to be my friend
till the very end till the very end
But I don't want somebody who's loving everybody
I need a shy guy, he's the kinda guy who'll only be mine
Muistattekos vielä tällaisen hittibiisin? Shy Guy, esittäjä oli Diana King. Vuosi oli 1994. Puistattaa ajatella, kuinka moni ujo mies on ehtinyt uskoa tuonkin viestin ja käyttänyt sitä tekosyynä olla kasvattamatta munat ja korjaamatta itseään. Seitsemän vuotta aikaisemmin esitettiin totuus ujoudesta, jonka valitettavasti verraten harva on kuullut:
Shyness is NEVER "good". Shyness obviates free choice and self-determination, and it stands squarely in the way of responsible self-control and self-management.
Kyseisten sanojen takana on eräs tohtori Brian G. Gilmartin, joka teki vuonna 1987 tutkimuksen miesten pitkäaikaisesta kyvyttömyydestä muodostaa seksuaalisia tai romanttisia suhteita naisten kanssa. Hän käytti ilmiöstä nimeä love-shyness. Gilmartin tutki mm. vaivasta kärsivien elokuva- ja musiikkimakua. Hän havaitsi, että tutkimuskohteet kuuntelivat heleää jazzia ja musikaalien rakkauslauluja. Heidän suosikkielokuvansa olivat pääasiassa rakkauselokuvia, usein eskapistisia musikaaleja.
Popmusiikilla ja kaikella popkulttuurilla on tapana ruokkia epäterveitä ilmiöitä. Viime viikonloppuna baarissa keskustelimme ystävien kanssa musiikista - pinttynyt paha tapa, josta pitäisi hieman irroittautua - ja keskustelu kääntyi Jippu-ilmiöön. Tiedättehän, tämä mikrofoniin hönkivä tyttönen, joka on ilmeisesti jonkinlainen projektio sellaisesta naisesta, jonkalaisia kaikki runopoikarunkkarit toivoisivat olevan olemassa. Sellainen väärinymmärretty tyttörukka, joka tahtoisi löytää tässä maailmassa väärinymmärretyn poikarukan, ja nämä kaksi voisivat lopultakin ymmärtää toisiaan ja pelastaa toisensa. Hyi saatana.
"Runopoikarunkkari" saattaa kuulostaa julmalta määritelmältä, mutta sanon sen pelkästään ymmärtäväisyydellä, sillä olen itsekin ollut sellainen.
Nuorena poikana minulla oli suunnaton tarve olla erilainen. Tämä oli myöhemmän elämän kannalta sekä siunaus että kirous. Siunaus siksi, että se kehitti minulle valmiudet omaehtoiseen ajatteluun, mutta kirous siksi, että se iskoisti minuun epäterveitä malleja, joiden katsoin olevan vastaiskuja jollekin kuvitellulle suuremmalle pahalle.
Kun tulin siihen ikään, että tytöt alkoivat kiinnostaa, oli televisio opettanut minulle, että tavanomainen poika haluaa tytöltä vain sitä yhtä. En suinkaan halunnut olla tavanomainen poika, joten aloin tuolloin jo haaveilla Suuresta Rakkaudesta. Halusin, että Ensimmäinen Kertani Tulisi Merkitsemään Jotain. Jonkun mielestä varmasti suloista. Teddykarhutkin ovat suloisia, mutta harva niitä haluaa naida, ja niistä muutamista lienee parempi olla puhumatta.
Kun tulin baari-ikään, suhtauduin ylimielisesti johonkin, mitä pidin tyypillisenä nykyihmisen soidinmenona. Todellisuudessa pelkäsin lähestyä naisia, mutta sen sijaan, että olisin yrittänyt voittaa pelkoni, valitsin helpomman reitin ja verhosin pelkoni siihen, että iskeminen ei vaan ole mun juttu. Kyllä se joku sitten löytyy aikanaan ja sitten asiat etenevät omalla painollaan ja plaa plaa. Antaa muiden pelata pelejään.
Muistan tuolta ajalta erään puolitutun. En muista hänen nimeään, mutta muistan hänen olemuksensa ja elämänasenteensa. Hän oli pelimies. Vihasin häntä aidosti. Hän oli vihollinen. Hän edusti kaikkea sitä, mitä minä pidin vääränä, ja hän sai nauttia sen eduista, kun minä taas sain ainoastaan jäädä yksin ja katkeroitua.
Noihin aikoihin minulla oli jatkuvasti toivottomia, pakkomielteenomaisia ihastuksia. Pahin kesti noin kaksi vuotta. Ainoastaan yhtä ihastuksistani uskalsin lähestyä töksäyttämällä hänelle suoraan, että haluaisiko hän lähteä elokuviin kanssani. Kömpelö yritykseni sai aikaan ainoastaan hämmennystä ja torjunnan. Mikäli olisin suhtautunut asioihin terveesti ja järkevästi, olisin pitänyt tilannetta mahdollisuutena oppia virheistäni, mutta koska olin kehittänyt neuroottisesta yliherkkyydestä taiteenlajin, päättelin, että naisen lähestyminen missä tahansa tilanteessa on karvas valtuuksien ylitys. Kesti melkein kymmenen vuotta ennen kuin seuraavan kerran uskalsin kysyä ainuttakaan naista edes kahville.
Ironista, että pyrkimykseni välttää hinnalla millä hyvänsä naisten esineellistämistä johti minut nimenomaan esineellistämään naisia. En tietenkään ymmärtänyt sitä tuolloin, mutta minulle naiset olivat toivottoman kaipuun objekteja. Projisoin heihin kaiken, minkä luulin tietäväni naisista. Toisaalta he olivat etäisiä ja pelottavia hahmoja, jumalattaria, joita ei tullut lähestyä elleivät kuu ja tähdet olleet juuri oikeassa asemassa ja tuulenvire käynyt juuri oikeasta suunnasta, ellei halunnut vastaanottaa kaikkea heidän kuolematonta raivoaan, mutta toisaalta he olivat myös hauraita, ehkä hieman eksyneitä ja pettyneitä olentoja, jotka eivät halunneet mitään muuta kuin löytää juuri kaltaiseni herkän, kiltin ja aidosti tuntevan miehen, ja voi kunpa he olisivat kerrankin katsoneet minua silmiin, ymmärtäneet minua ja nähneet sieluni!
Sanoin sen jo aiemmin ja sanon sen jälleen: hyi saatana.
Aika on vierinyt ja tuonut mukanaan henkilökohtaisia harppauksia. Kolmenkymmenen vuoden rajapyykki lähestyy, ja olen edelleen kokematon ja kömpelö, mutta nyt minulla on toivoa. En ole koskaan suhtautunut vastakkaiseen sukupuoleen yhtä realistisesti ja terveesti kuin nyt, enkä ole koskaan aiemmin nähnyt heitä aitoina, tuntevina ja haluavina ihmisinä kuten nyt näen. Ihmisinä, jotka eivät ole Venuksesta, vaan Maasta. Ja tästä kaikesta minun on kiittäminen sellaisen yhteisön hengentuotteita, jonka konsensus on jo huvittavuuden ja kyllästyttävyyden tuolle puolen toistuvasti tuominnut epäterveeksi ja naisia esineellistäväksi.
Ironia on ehtymätön luonnonvara.
keskiviikko 23. huhtikuuta 2008
Raportti 10
Rakastan tätä aikaa vuodesta. Syksyllä, talvella ja vielä alkukeväästä arki-iltapäivänä kentälle lähteminen tuntui aina yksinomaan tarkoitushakuiselta; sinne koleaan ja harmaaseen lähteminen tuntui aina työltä. Lämpiminä ja kirkkaina päivinä kaikki on toisin. Vaikka olisi kaksi tuntia ulkona vaihtamatta kenenkään kanssa halaistua sanaa, voi silti nauttia kauniista päivästä ja kävelystä. Toki rinnakkaisena ilmiönä myös muu kaupunki herää pitkän horroksen jälkeen eloon ja mielenkiintoisia ihmisiä on enemmän liikkeellä.
Keskellä kaupunkia on eräs kesäisin auki oleva kahvila/jäätelöbaari/terassityyppinen ratkaisu. Kutsukaamme sitä vaikka Lumokvarkiksi. Se on lämpimänä päivänä ilmeisin kohtaamis- ja kokoontumispaikka. Mikäli haluaa siirtyä kaupungilla paikasta A paikkaan B kävelemättä sen ohi, joutuu luultavasti suunnittelemaan reittinsä tarkkaan. Muiden asioiden lomassa sen ohi on vaivatonta kävellä ja vilkaista, onko siellä istumassa ketään, jota tekisi mieli jututtaa. Siellä olikin; muutaman vuoden minua vanhempi nainen, joka oli juuri saanut päivällisensä päätökseen ja hörppi hiljalleen vielä juomaansa. Istahdin hänen seuraansa ja aloin jututtaa häntä.
Kuka tahansa voi puhua Vakavista Asioista kenen tahansa kanssa, vaikka oman isänsä. Jotkut kliseet ovat kliseitä siksi, että ne ovat kliseeksi asti toistamisen arvoisia totuuksia. Uskon, että nainen haluaa, että mies saa hänet nauramaan. Hän haluaa tavata jonkun, jonka kanssa hän voi yhdessä viettää hauskan, pirteän, kenties hieman jännitävänkin hetken. Tällaiset hetket ovat ainoa tie lopputulokseen, oli lopputulos sitten yhteinen yö, treffien sopiminen tai parisuhde. Miehen pitää unohtaa arki ja saada naisenkin unohtamaan sen. Hänen pitää flirttailla ja olla hauska ja rohkea.
Taidattekin jo arvata. Ennen pitkää puhuimme ilmastonmuutoksesta.
Keskustelun päätteeksi ehdotin vielä tapaamista. En tiedä edes miksi. Jostain vanhasta tottumuksesta, sellaisesta epätoivoisesta "ei tyhjin käsin kotiin" -mentaliteetista, josta minun tulisi hankkiutua eroon. Olisin ollut yllättynyt, mikäli hän olisi lämmennyt ajatukselle. Jos olisin jättänyt ehdotuksen väliin, olisi meidän kummankin viimeinen muistikuva toisistamme ollut sujuva, joskin raskassoutuinen ja iänikuisten aiheiden ympärillä pyörivä jutustelutuokio.
Vaikka osaan jo rohkaista mieleni ja lähestyä ihmisiä, ovat flirttitaitoni edelleen olemattomat ja pikaisen kohentamisen tarpeessa. Ja vaikka sosiaalisia taitoja on hyvä harjaannuttaa kaikissa mahdollisissa tilanteissa, ovat flirttiharjoituksen kannalta otollisimpia kenties nimenomaan baarien ja yökerhojen kaltaiset ympäristöt, jonne suurin osa on tullut pitämään hauskaa ja vain aniharva puhumaan politiikasta.
Kompuroinnista huolimatta minulla on hyvä olo siitä, että sain tauon jälkeen laitettua itseni jälleen likoon. Olen taas matkalla eteenpäin.
Keskellä kaupunkia on eräs kesäisin auki oleva kahvila/jäätelöbaari/terassityyppinen ratkaisu. Kutsukaamme sitä vaikka Lumokvarkiksi. Se on lämpimänä päivänä ilmeisin kohtaamis- ja kokoontumispaikka. Mikäli haluaa siirtyä kaupungilla paikasta A paikkaan B kävelemättä sen ohi, joutuu luultavasti suunnittelemaan reittinsä tarkkaan. Muiden asioiden lomassa sen ohi on vaivatonta kävellä ja vilkaista, onko siellä istumassa ketään, jota tekisi mieli jututtaa. Siellä olikin; muutaman vuoden minua vanhempi nainen, joka oli juuri saanut päivällisensä päätökseen ja hörppi hiljalleen vielä juomaansa. Istahdin hänen seuraansa ja aloin jututtaa häntä.
Kuka tahansa voi puhua Vakavista Asioista kenen tahansa kanssa, vaikka oman isänsä. Jotkut kliseet ovat kliseitä siksi, että ne ovat kliseeksi asti toistamisen arvoisia totuuksia. Uskon, että nainen haluaa, että mies saa hänet nauramaan. Hän haluaa tavata jonkun, jonka kanssa hän voi yhdessä viettää hauskan, pirteän, kenties hieman jännitävänkin hetken. Tällaiset hetket ovat ainoa tie lopputulokseen, oli lopputulos sitten yhteinen yö, treffien sopiminen tai parisuhde. Miehen pitää unohtaa arki ja saada naisenkin unohtamaan sen. Hänen pitää flirttailla ja olla hauska ja rohkea.
Taidattekin jo arvata. Ennen pitkää puhuimme ilmastonmuutoksesta.
Keskustelun päätteeksi ehdotin vielä tapaamista. En tiedä edes miksi. Jostain vanhasta tottumuksesta, sellaisesta epätoivoisesta "ei tyhjin käsin kotiin" -mentaliteetista, josta minun tulisi hankkiutua eroon. Olisin ollut yllättynyt, mikäli hän olisi lämmennyt ajatukselle. Jos olisin jättänyt ehdotuksen väliin, olisi meidän kummankin viimeinen muistikuva toisistamme ollut sujuva, joskin raskassoutuinen ja iänikuisten aiheiden ympärillä pyörivä jutustelutuokio.
Vaikka osaan jo rohkaista mieleni ja lähestyä ihmisiä, ovat flirttitaitoni edelleen olemattomat ja pikaisen kohentamisen tarpeessa. Ja vaikka sosiaalisia taitoja on hyvä harjaannuttaa kaikissa mahdollisissa tilanteissa, ovat flirttiharjoituksen kannalta otollisimpia kenties nimenomaan baarien ja yökerhojen kaltaiset ympäristöt, jonne suurin osa on tullut pitämään hauskaa ja vain aniharva puhumaan politiikasta.
Kompuroinnista huolimatta minulla on hyvä olo siitä, että sain tauon jälkeen laitettua itseni jälleen likoon. Olen taas matkalla eteenpäin.
tiistai 22. huhtikuuta 2008
No morjes!
Ehei, en minä ole minnekään kadonnut. On vain ollut stressiä ja kiirettä. Ja on vieläkin, mutta se jääköön käsiteltäväksi muualle.
En ole juurikaan ehtinyt lähteä kentälle, mutta olen kuitenkin ehtinyt ajatella, ja lukea hengähdystauoilla Jugglerin e-kirjaa. Juggler edustaa sitä pokaajakoulukuntaa, jonka opinkappaleet minä koen yhteensopivimmiksi omien ajatusteni kanssa. Hänen painopisteensä ei ole rutiineissa eikä tempuissa, vaan latautuneen mutta miellyttävän vuorovaikutustilanteen luomisessa, ja siinä, että etsii ihmisistä jotain aidosti kiinnostavaa. Toki hän tarjoaa avuksi niksejä ja vaihtoehtoisia sanankäänteitä, mutta miksi ei tarjoaisi?
Pokaajakulttuurin tai pokaustaitojen harjaannuttamisen tuomitseminen epäaitoutta korostavaksi on perusteetonta ja hieman huvittavaa, sillä ihmiset ovat tietyissä tilanteissa yrittämättäänkin epäaitoja. Meillä kaikilla on opittuja ja pinttyneitä toimintamalleja ja puolustusmekanismeja. Mies, joka "on vain oma itsensä", on viehättävän naisen seurassa tiedostamattaankin jotain aivan muuta kuin ystäviensä seurassa ollessaan tai kaupan kassalla asioidessaan. Kenties hän on oppinut olemaan kiltti, tai kenties hän on oppinut, että hänen pitää tehdä naiseen vaikutus joko paksulla lompakolla taikka punavihreillä tai profeministisillä aatteilla - puhui hän niistä muutoin ihmisille tai ei. Tai kenties hän on oppinut, että hän ei kelpaa viehättävälle naiselle edes puhumaan. Kuinka ihmeessä moiset perustavanlaatuiset moodinkytkennät hyväksytään ja niihin jopa epäsuorasti kannustetaan, mutta niin vähäinen seikka kuin hymyn tietoinen sijoittaminen tiettyyn vaiheeseen keskustelua tuomitaan?
Jugglerin teorian mukaan onnistunut kanssakäyminen miehen ja naisen välillä seuraa karkeasti ottaen seuraavaa kaavaa:
1. mies luo vireen
2. nainen vastaa vireeseen
3. mies "palkitsee" naisen kiinnostuksen ilmaisulla
4. tilanne eskaloituu askeleen kohti lopputulosta
5. toista uudelleen vaiheesta 1
Ymmärrän, että olen joitakin kertoja puolivahingossa ja tiedostamatta päätynyt toiseen vaiheeseen, ja hölmönä jättänyt jatkamatta eteenpäin. Tässähän ei ole mitään poikkeuksellista. Jopa Ilman naista, tuo miehisen riittämättömyyden, itsesäälin ja ruikutuksen koodeksi, tunnustaa, että olemattomasta naismenestyksestä kärsivä mies on todennäköisesti elämänsä aikana jättänyt vastaamatta lukuisiin lähetettyihin signaaleihin. Viimeksi niinkin vastikään kuin pari kuukautta sitten tapasin yökerhossa erään naisen. Illan lähestyessä loppuaan hän yllättäen kysyi:
"Missä päin sä muuten asut?"
"Mä asun tuolla ***ssa."
"Ai, harmi. Aattelin lähtee tästä kotiin ja aattelin että ois ollu kiva kävellä samaa matkaa, mut meil on kyllä ihan eri suunta, mä asun nimittäin ***ssa."
Saattaa toki olla, että hän tarkoitti juuri sitä mitä hän sanoi, mutta kenties hän kuitenkin vihjasi, että minun olisi pitänyt ehdottaa, että voimme toki lähteä kävelemään samaan suuntaan, vaikka se tarkoittaakin, että toinen meistä päätyy jonnekin aivan muualle kuin omaan kotiinsa?
Olin hölmö, en ollut tilanteen tasalla, en ottanut riskiä enkä tarttunut täkyyn.
"Joo, se on kyl ihan eri suunnassa."
Hän oli hetken hiljaa, toivotti minulle hyvää yötä, ja lähti kotiin.
Kenties eräs pelin avaintekijä onkin se, että harjaantunut pokaaja on ensimmäisestä askeleesta lähtien tilanteen tasalla, ja tietää, milloin nainen odottaa miehen tekevän seuraavan siirron. "Oma itsensä" on täysin ulalla, ei tee mitään, ja antaa siirtonsa tehneen naisen pettyä olemattomaan lopputulokseen.
Edellisen merkinnän aikoihin soitin Solveigille muutaman kerran. Juttelimme puhelimessa, mutta emme saaneet sovittua tapaamista. Jälkeenpäin ajatellen hyvä niin. En ollut hänestä siinä mielessä aidosti kiinnostunut; halusin vain todistaa itselleni pääseväni treffeille, ja kokeilla, mitä tilanteessa tapahtuu. Se ei ollut reilua häntä kohtaan. Hän ei ole koe-eläin, vaan ihminen. Lisäksi koska en ollut hänestä aidosti kiinnostunut, en myöskään kyennyt osoittamaan Jugglerin peräänkuuluttamaa aitoa kiinnostusta.
Jotkut haluavat oppia saamaan kenet tahansa. Minä en tahdo ketä tahansa, joten minä haluan oppia saamaan vain ne, joita oikeasti haluan.
En ole juurikaan ehtinyt lähteä kentälle, mutta olen kuitenkin ehtinyt ajatella, ja lukea hengähdystauoilla Jugglerin e-kirjaa. Juggler edustaa sitä pokaajakoulukuntaa, jonka opinkappaleet minä koen yhteensopivimmiksi omien ajatusteni kanssa. Hänen painopisteensä ei ole rutiineissa eikä tempuissa, vaan latautuneen mutta miellyttävän vuorovaikutustilanteen luomisessa, ja siinä, että etsii ihmisistä jotain aidosti kiinnostavaa. Toki hän tarjoaa avuksi niksejä ja vaihtoehtoisia sanankäänteitä, mutta miksi ei tarjoaisi?
Pokaajakulttuurin tai pokaustaitojen harjaannuttamisen tuomitseminen epäaitoutta korostavaksi on perusteetonta ja hieman huvittavaa, sillä ihmiset ovat tietyissä tilanteissa yrittämättäänkin epäaitoja. Meillä kaikilla on opittuja ja pinttyneitä toimintamalleja ja puolustusmekanismeja. Mies, joka "on vain oma itsensä", on viehättävän naisen seurassa tiedostamattaankin jotain aivan muuta kuin ystäviensä seurassa ollessaan tai kaupan kassalla asioidessaan. Kenties hän on oppinut olemaan kiltti, tai kenties hän on oppinut, että hänen pitää tehdä naiseen vaikutus joko paksulla lompakolla taikka punavihreillä tai profeministisillä aatteilla - puhui hän niistä muutoin ihmisille tai ei. Tai kenties hän on oppinut, että hän ei kelpaa viehättävälle naiselle edes puhumaan. Kuinka ihmeessä moiset perustavanlaatuiset moodinkytkennät hyväksytään ja niihin jopa epäsuorasti kannustetaan, mutta niin vähäinen seikka kuin hymyn tietoinen sijoittaminen tiettyyn vaiheeseen keskustelua tuomitaan?
Jugglerin teorian mukaan onnistunut kanssakäyminen miehen ja naisen välillä seuraa karkeasti ottaen seuraavaa kaavaa:
1. mies luo vireen
2. nainen vastaa vireeseen
3. mies "palkitsee" naisen kiinnostuksen ilmaisulla
4. tilanne eskaloituu askeleen kohti lopputulosta
5. toista uudelleen vaiheesta 1
Ymmärrän, että olen joitakin kertoja puolivahingossa ja tiedostamatta päätynyt toiseen vaiheeseen, ja hölmönä jättänyt jatkamatta eteenpäin. Tässähän ei ole mitään poikkeuksellista. Jopa Ilman naista, tuo miehisen riittämättömyyden, itsesäälin ja ruikutuksen koodeksi, tunnustaa, että olemattomasta naismenestyksestä kärsivä mies on todennäköisesti elämänsä aikana jättänyt vastaamatta lukuisiin lähetettyihin signaaleihin. Viimeksi niinkin vastikään kuin pari kuukautta sitten tapasin yökerhossa erään naisen. Illan lähestyessä loppuaan hän yllättäen kysyi:
"Missä päin sä muuten asut?"
"Mä asun tuolla ***ssa."
"Ai, harmi. Aattelin lähtee tästä kotiin ja aattelin että ois ollu kiva kävellä samaa matkaa, mut meil on kyllä ihan eri suunta, mä asun nimittäin ***ssa."
Saattaa toki olla, että hän tarkoitti juuri sitä mitä hän sanoi, mutta kenties hän kuitenkin vihjasi, että minun olisi pitänyt ehdottaa, että voimme toki lähteä kävelemään samaan suuntaan, vaikka se tarkoittaakin, että toinen meistä päätyy jonnekin aivan muualle kuin omaan kotiinsa?
Olin hölmö, en ollut tilanteen tasalla, en ottanut riskiä enkä tarttunut täkyyn.
"Joo, se on kyl ihan eri suunnassa."
Hän oli hetken hiljaa, toivotti minulle hyvää yötä, ja lähti kotiin.
Kenties eräs pelin avaintekijä onkin se, että harjaantunut pokaaja on ensimmäisestä askeleesta lähtien tilanteen tasalla, ja tietää, milloin nainen odottaa miehen tekevän seuraavan siirron. "Oma itsensä" on täysin ulalla, ei tee mitään, ja antaa siirtonsa tehneen naisen pettyä olemattomaan lopputulokseen.
Edellisen merkinnän aikoihin soitin Solveigille muutaman kerran. Juttelimme puhelimessa, mutta emme saaneet sovittua tapaamista. Jälkeenpäin ajatellen hyvä niin. En ollut hänestä siinä mielessä aidosti kiinnostunut; halusin vain todistaa itselleni pääseväni treffeille, ja kokeilla, mitä tilanteessa tapahtuu. Se ei ollut reilua häntä kohtaan. Hän ei ole koe-eläin, vaan ihminen. Lisäksi koska en ollut hänestä aidosti kiinnostunut, en myöskään kyennyt osoittamaan Jugglerin peräänkuuluttamaa aitoa kiinnostusta.
Jotkut haluavat oppia saamaan kenet tahansa. Minä en tahdo ketä tahansa, joten minä haluan oppia saamaan vain ne, joita oikeasti haluan.
perjantai 4. huhtikuuta 2008
Raportti 9
Tiistaina minulla oli ennen teatteriin menoa luppoaikaa, joten ajattelin kysyä sitä edellisen raportin tyttöä - kutsukaamme häntä yksinkertaisuuden nimissä vaikkapa Solveigiksi - ajantapposeuraksi. Hän oli juuri menossa töihin, joten meninkin itsekseni Chien Andalouhun. Siellä juttelinkin hetken kahden tytön kanssa, kunnes näiden nuuskapurkilla ja söpöllä lempinimellä varustettu kaveri saapui pöytään. Jälkeenpäin ajatellen minun olisi tietenkin pitänyt tilanteesta vetäytymisen sijaan ottaa tilanne harjoituksen kannalta ja pysyä tilanteen tasalla tutustumalla häneenkin.
Seuraavana päivänä päätin kaavoihin kangistumisen välttämiseksi ja uusien näkymien tarkastamiseksi käydä jossain muualla. Torin laidalla on eräs pieni, hintatasoltaan opiskelijaystävällinen kuppila. Tähän asti siellä on tullut käytyä lähinnä kesäisin terassilla. Luultavasti en tule siellä missään muussa mielessä jatkossakaan käymään; paikka on erittäin huono ihmisiin tutustumiseen kannalta.
Parhaita paikkoja ovat sellaiset, joissa on mahdollisimman vähän looseja, ja loosit ovat mahdollisimman avaria. Kuten esimerkiksi Chien Andalou. Siellä on vain pari loosintapaista, joita kokonsa puolesta ei looseiksi oikeastaan voi edes kutsua. Kukin käsittää muutamankin pöydän, suuren määrän tuoleja ja tarpeeksi sohvatilaa sarvikuonoperheelle. Muun tilan täyttävät noin viiden ihmisen istuttavat pöydät sekä kaiken seinätilan täyttävät, pitkät sohvat. Kunhan on riittävän kohtelias, johonkin mahtuu aina istumaan ilman, että tuntee tungettelevansa.
Tuo torikuppila on sitten vastakkaisessa ääripäässä. Toisella puolella baaria on seinän mittainen sohva, mutta se on ikään kuin pimeä nurkka, jonne ihmiset menevät vain ollakseen yksin. Toisella puolella, ikkunoiden lähellä, on muutama pikkiriikkinen loosi. Kussakin on pöytä ja kaksi noin puolentoista ihmisen istuttavaa penkkiä. Keskemmällä salia on muutama pöytä, joiden ympärillä on muutama baarijakkara. Loosit ovat niin tiiviitä, että niissä istuvia ihmisiä on lähes mahdoton lähestyä sen tuntumatta tungettelulta - ainoa yritykseni ammuttiinkin alas melko tehokkaasti.
Sääli, sillä pankkitilini saldo pitää kyseisen paikan kahvista ja oluesta hyvinkin paljon.
Eilen tuli käytyä keikalla. Yllättävän pieni osa yleisöstä oli tuttuja, mikä on aina jollakin tapaa virkistävää. Törmäsin siellä Solveigiin pikaisesti ja vaihdoimme muutaman sanan - emme mitenkään pidemmälti jutelleet, sillä oli kiire moikkailla niitä tuttuja, jotka paikalle olivat tulleet. Myöhemmin illalla tutustuin erääseen paikalle itsekseen tulleeseen tyttöön. Juttelimme pidemmältikin nähdystä keikasta, musiikista yleensä, tulevaisuudennäkymistä ja kaikesta sellaisesta. Väen vähetessä ja meiningin vaimentuessa lähdimme yhtä matkaa pois. Saatoin hänet noin puoliväliin kotimatkaansa. Halasimme, ja jatkoimme omille teillemme.
Mukava ja viehättävä tyttö. Hitusen liian nuori miksikään muuksi kuin juttuseuraksi, tosin, mutta yhtä kaikki häneen oli mukava tutustua.
Tulevat viikot näyttävät lupaavilta. Kevät on täyttä hyömyä päällä ja näyttää jo tulevan kesän merkkejä. Jotkut kahvilat ja kuppilat ovat jo tuoneet pöytiä ulos - varsinaiset terassitkin aukenevat varmaan lähiaikoina. Kun on asunut tässä kaupungissa koko ikänsä, osaa arvostaa kesää. Tuntuu siltä, kuin kaikki pakenisivat johonkin katakombeihin syksyksi, talveksi ja alkukevääksi. Kesäisin kaikki sosiaalinen elämä on vireämpää, ja se naisten tapaaminenkin on helpompaa. Olen siis sikäli valinnut parhaan mahdollisen ajankohdan tämän kampanjani alkuhetkeksi.
Seuraavana päivänä päätin kaavoihin kangistumisen välttämiseksi ja uusien näkymien tarkastamiseksi käydä jossain muualla. Torin laidalla on eräs pieni, hintatasoltaan opiskelijaystävällinen kuppila. Tähän asti siellä on tullut käytyä lähinnä kesäisin terassilla. Luultavasti en tule siellä missään muussa mielessä jatkossakaan käymään; paikka on erittäin huono ihmisiin tutustumiseen kannalta.
Parhaita paikkoja ovat sellaiset, joissa on mahdollisimman vähän looseja, ja loosit ovat mahdollisimman avaria. Kuten esimerkiksi Chien Andalou. Siellä on vain pari loosintapaista, joita kokonsa puolesta ei looseiksi oikeastaan voi edes kutsua. Kukin käsittää muutamankin pöydän, suuren määrän tuoleja ja tarpeeksi sohvatilaa sarvikuonoperheelle. Muun tilan täyttävät noin viiden ihmisen istuttavat pöydät sekä kaiken seinätilan täyttävät, pitkät sohvat. Kunhan on riittävän kohtelias, johonkin mahtuu aina istumaan ilman, että tuntee tungettelevansa.
Tuo torikuppila on sitten vastakkaisessa ääripäässä. Toisella puolella baaria on seinän mittainen sohva, mutta se on ikään kuin pimeä nurkka, jonne ihmiset menevät vain ollakseen yksin. Toisella puolella, ikkunoiden lähellä, on muutama pikkiriikkinen loosi. Kussakin on pöytä ja kaksi noin puolentoista ihmisen istuttavaa penkkiä. Keskemmällä salia on muutama pöytä, joiden ympärillä on muutama baarijakkara. Loosit ovat niin tiiviitä, että niissä istuvia ihmisiä on lähes mahdoton lähestyä sen tuntumatta tungettelulta - ainoa yritykseni ammuttiinkin alas melko tehokkaasti.
Sääli, sillä pankkitilini saldo pitää kyseisen paikan kahvista ja oluesta hyvinkin paljon.
Eilen tuli käytyä keikalla. Yllättävän pieni osa yleisöstä oli tuttuja, mikä on aina jollakin tapaa virkistävää. Törmäsin siellä Solveigiin pikaisesti ja vaihdoimme muutaman sanan - emme mitenkään pidemmälti jutelleet, sillä oli kiire moikkailla niitä tuttuja, jotka paikalle olivat tulleet. Myöhemmin illalla tutustuin erääseen paikalle itsekseen tulleeseen tyttöön. Juttelimme pidemmältikin nähdystä keikasta, musiikista yleensä, tulevaisuudennäkymistä ja kaikesta sellaisesta. Väen vähetessä ja meiningin vaimentuessa lähdimme yhtä matkaa pois. Saatoin hänet noin puoliväliin kotimatkaansa. Halasimme, ja jatkoimme omille teillemme.
Mukava ja viehättävä tyttö. Hitusen liian nuori miksikään muuksi kuin juttuseuraksi, tosin, mutta yhtä kaikki häneen oli mukava tutustua.
Tulevat viikot näyttävät lupaavilta. Kevät on täyttä hyömyä päällä ja näyttää jo tulevan kesän merkkejä. Jotkut kahvilat ja kuppilat ovat jo tuoneet pöytiä ulos - varsinaiset terassitkin aukenevat varmaan lähiaikoina. Kun on asunut tässä kaupungissa koko ikänsä, osaa arvostaa kesää. Tuntuu siltä, kuin kaikki pakenisivat johonkin katakombeihin syksyksi, talveksi ja alkukevääksi. Kesäisin kaikki sosiaalinen elämä on vireämpää, ja se naisten tapaaminenkin on helpompaa. Olen siis sikäli valinnut parhaan mahdollisen ajankohdan tämän kampanjani alkuhetkeksi.
maanantai 31. maaliskuuta 2008
Raportti 8
Ennakkotehtävien täyteinen viikonloppu on takana. Kaiken uurastuksen ohella oli hieman aikaa myös asunnosta poistumiseen.
Perjantaina olin jälleen erään taidenäyttelyn avajaisissa. Talvi ja kevään kynnys lienevät niin pimeää ja ankeaa aikaa, että ihmisille jää vaihtoehdoksi vain taiteen tekeminen. Saavuin paikalle ja tein pikaisen arvion ympäristöstäni. Avajaisvieraiden joukossa oli eräs yksin paikalla oleva, hyvinkin nätti nuori nainen. Minulla oli muutama mainio tilaisuus esittäytyä hänelle, mutta epäröin niiden yli, ja pian tyttö lähtikin tiehensä. Harmillista.
Onneksi paikalla oli tuttuja kasvoja, joten oli helppo olla soimaamatta itseään ja keskustella kavereiden kanssa näyttelystä valkoviinilasillisen äärellä. Lämmittely mitä ilmeisimmin helpottaa, sillä avajaisista poistuessani olin sosiaalisesti sen verran aktiivisella tuulella, että päätin piipahtaa kotimatkalla Chien Andaloussa yhdellä kahvimukillisella. Tällä kertaa tein jopa kaksi lähestymistä.
Kahvin saatuani kävelin suoraan erään naiskaksikon luo. Tästä lähestymisestä ei tosin ole paljoa kerrottavaa, sillä he eivät kovin kauaa kahvilassa enää olleet. Koska kahvia oli tässä vaiheessa vielä lähes täysi mukillinen jäljellä, päätin lähestyä toistakin kaksikkoa.
Kysyttyäni, saanko istahtaa pöytään, naiset selvästi harkitsivat hieman, onko moinen ok. Tähän asti moista arviointia on tapahtunut yllättävän - ja lohdullisen - harvoin. Näemmä kuitenkin ylitin heidän sosiaaliset vaatimuksensa, sillä eivät keksineet mitään veruketta, vaan tekivät minulle tilaa. Havaitsin, että toinen naisista suhtautui minuun kenties hieman nihkeästi, mutta toinen oli oikein ystävällinen. Kotimatkalla tein johtopäätöksen, että tässä piilee seurueiden lähestymisen etu yksin istuvien lähestymiseen nähden - vaikka yksi seurueesta olisikin nihkeällä tuulella, voi jonkun toisen kanssa tulla hyvinkin toimeen.
Tytöt vaihtoivat sitten pöytää toisen vapautuessa tupakoitsijoiden puolelta, ja minulta loppuikin juuri kahvi, joten en seurannut heitä vaan toivotin heille hyvää illanjatkoa ja lähdin kotiin ennakkotehtävien kimppuun.
Lauantaina ystäväni soitti minulle ja kertoi eräiden tuttujen bändin soittavan eräässä baarissa, joten päätin lähteä rentoutumaan musiikin ja jonkun alkoholittoman merkeissä. Siellä törmäsin kahteen eräässä aikaisemmassa raportissa mainittuun naiseen. Tällä kertaa vaihdoin toisen kanssa puhelinnumeroita. Kenties teen kyseisellä numerolla huomenna jotakin. Vielä en tosin hihku riemusta, sillä olen oppinut, että pelkkä puhelinnumero ei vielä merkitse mitään.
Perjantaina olin jälleen erään taidenäyttelyn avajaisissa. Talvi ja kevään kynnys lienevät niin pimeää ja ankeaa aikaa, että ihmisille jää vaihtoehdoksi vain taiteen tekeminen. Saavuin paikalle ja tein pikaisen arvion ympäristöstäni. Avajaisvieraiden joukossa oli eräs yksin paikalla oleva, hyvinkin nätti nuori nainen. Minulla oli muutama mainio tilaisuus esittäytyä hänelle, mutta epäröin niiden yli, ja pian tyttö lähtikin tiehensä. Harmillista.
Onneksi paikalla oli tuttuja kasvoja, joten oli helppo olla soimaamatta itseään ja keskustella kavereiden kanssa näyttelystä valkoviinilasillisen äärellä. Lämmittely mitä ilmeisimmin helpottaa, sillä avajaisista poistuessani olin sosiaalisesti sen verran aktiivisella tuulella, että päätin piipahtaa kotimatkalla Chien Andaloussa yhdellä kahvimukillisella. Tällä kertaa tein jopa kaksi lähestymistä.
Kahvin saatuani kävelin suoraan erään naiskaksikon luo. Tästä lähestymisestä ei tosin ole paljoa kerrottavaa, sillä he eivät kovin kauaa kahvilassa enää olleet. Koska kahvia oli tässä vaiheessa vielä lähes täysi mukillinen jäljellä, päätin lähestyä toistakin kaksikkoa.
Kysyttyäni, saanko istahtaa pöytään, naiset selvästi harkitsivat hieman, onko moinen ok. Tähän asti moista arviointia on tapahtunut yllättävän - ja lohdullisen - harvoin. Näemmä kuitenkin ylitin heidän sosiaaliset vaatimuksensa, sillä eivät keksineet mitään veruketta, vaan tekivät minulle tilaa. Havaitsin, että toinen naisista suhtautui minuun kenties hieman nihkeästi, mutta toinen oli oikein ystävällinen. Kotimatkalla tein johtopäätöksen, että tässä piilee seurueiden lähestymisen etu yksin istuvien lähestymiseen nähden - vaikka yksi seurueesta olisikin nihkeällä tuulella, voi jonkun toisen kanssa tulla hyvinkin toimeen.
Tytöt vaihtoivat sitten pöytää toisen vapautuessa tupakoitsijoiden puolelta, ja minulta loppuikin juuri kahvi, joten en seurannut heitä vaan toivotin heille hyvää illanjatkoa ja lähdin kotiin ennakkotehtävien kimppuun.
Lauantaina ystäväni soitti minulle ja kertoi eräiden tuttujen bändin soittavan eräässä baarissa, joten päätin lähteä rentoutumaan musiikin ja jonkun alkoholittoman merkeissä. Siellä törmäsin kahteen eräässä aikaisemmassa raportissa mainittuun naiseen. Tällä kertaa vaihdoin toisen kanssa puhelinnumeroita. Kenties teen kyseisellä numerolla huomenna jotakin. Vielä en tosin hihku riemusta, sillä olen oppinut, että pelkkä puhelinnumero ei vielä merkitse mitään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)