Kiltteydestä ja semantiikasta, sekä projektin vaiheesta

Eilen ystäväni kanssa käymästäni keskustelusta päätellen minun olisi aiheellista kertoa, mistä puhun, kun puhun kiltteydestä.

Ystävällisyys on hyve. Muiden ihmisten huomioonottaminen on elintärkeää yhteiskunnan, yhteisöjen ja kaiken ihmisten välisen toiminnan kannalta. Kyky uhrautumiseen on läheisten ihmissuhteiden peruspilari. Kiltteys koostuu elementeistä, jotka ovat sinänsä positiiviisia, mutta jotka kiltteytenä voimistuvat kaiken muun poikkeuksetta ohittavaksi kuristuspannaksi.

Kiltteys on ystävällisyyttä niille, jotka eivät ystävällisyyttä ansaitse. Kiltteys on muiden asettamista aina etusijalle. Kiltti ihminen ei tohdi. Kun joku kiinnostuu kiltistä ihmisestä, tämä palkitsee kiinnostuksen herkeämättömällä huomiolla.

Jo sana "kiltti", adjektiivina, kuulostaa ällöttävän herttaiselta. Sitä ei voi olla lausumatta samaan äänensävyyn kuin "lämminhenkinen komedia". Kiltti ihminen on lempeä. Aina. Häneltä on turha odottaa muuta kun lempeyttä. Hän ei tekisi pahaa kärpäsellekään. Hän on kiltti. Mitä kiinnostavaa sellaisessa ihmisessä on? Kuinka sellainen ihminen voi edes pärjätä elämässä?

Pohjimmiltaan kiltti ihminen uskoo jonkinlaiseen karmaan. Hän uskoo, että hänen uhrautuvaisuutensa hyve kiertää takaisin suoraan hänen luoksensa. Hän ottaa muiden elämän harteilleen ja sysää omansa syrjään, sillä hän on oppinut, että on absoluuttisen väärin olla itsekäs. Kiltin ihmisen kiltteys on itsestäänselvyys. Sitä ei tarvitse maksaa takaisin. Sitä ei makseta takaisin. Toistuvat laiminlyönnit tekevät vääjäämättä kiltistä ihmisestä onton kynnysmaton tai katkeroituneen kusipään.

Väite, että naiset ihastuvat röyhkeisiin paskiaisiin, on toki aivan hirveä klisee, joka tulisi heivata romukoppaan. Ihmiset eivät viehäty röyhkeydestä ja epähuomaavaisuudesta sinänsä. Ihmiset viehättyvät kiltteyden poissaolosta. Kuinka kukaan voisi edes huomata ihmistä, jonka pohjaton pyyteettömyys estää tätä edes tekemästä itseään läsnäolevaksi?

--

Hieman projektista. Tämänhetkisen vaiheen tarkoitus on yksinkertaisesti totuttaa minua lähestymään naisia. Muuallakin kuin baarissa. Baari-illat muodostavat vain pienen osan elämästä, ja niihin keskittyminen jättäisi runsaasti hyvää harjoitusaikaa käyttämättä. Baariympäristössä naiset ovat myös varautuneempia, sillä he tietävät, että kaupungin jokainen hyypiö on liikkeellä iskutarkoituksissa juuri tänään. Arkisten harjoituskenttieni joukkoon olen valinnut kauppakeskukset, ruokakaupan ja kirjaston.

En ole edennyt aivan niin hyvin kuin olisin toivonut. Noin parin viikon aikana olen kyennyt alle kymmeneen lähestymiseen, joiden lopptulokset ovat vaihdelleet hämmennyksestä ja vaivautuneisuudesta aidosti miellyttäviin keskustelutuokioihin. Puihinkin menneet pelinavaukset ovat pikaisen pettymyksen laannuttua herättäneen minussa voitonriemun siitä, että olen ylittänyt itseni. Tiedän, että on mahdotonta hävitä mitään. Siksi onkin niin turhauttavaa huomata vieläkin pelkäävänsä. Kun minulla on tilaisuus lähestyä kiinnostavaa naista, menen jumiin täysin perusteettomasta pelosta.

En usko, että pääsen koskaan täysin päänsisäisistä jännitteistäni eroon. Ne ovat olleet osa minua varhaisnuoruudestani lähtien. Olen kuitenkin vakaasti päättänyt oppia selättämään ne. Jokainen kerta, kun siihen kykenen, on yksi mahdollisuus lisää johonkin arvokkaaseen jonkun viehättävän ihmisen kanssa.

Päivittäin. Tänään en onnistunut - ainakaan vielä.