Raportti 7

Hemmetti, olen ottanut viikossa selvää takapakkia.

Poikkesin äsken asioilla käynnin lomassa jälleen Chien Andaloussa. Istahdin istumaan seinustalle kahden naiskaksikon väliin. Toisen pöydän keskustelussa havaitsin kohtia, joihin olisin voinut tarttua ja liittyä keskusteluun - ikuisuusaiheista, kuten lottovoitto, ja se, jäisikö sen jälkeen töihin. En kuitenkaan esittäytynyt.

Sen sijaan havaitsin läheisessä pöydässä erään tyttökaksikon ja päätin lähestyä heitä. Samanaikaisesti he kuitenkin päättivät, juuri puoleenväliin matkaa päästyäni, nousta ja vaihtaa pöytää. En oikein tiedä, mitä tuollaisessa tilanteessa pitäisi tehdä, joten jäädyin, ja kävelinkin heidän ohitseen istumaan itsekseni toiseen pöytään.

Rohkaistuin kuitenkin, ja päätin yrittää vielä kerran. Heidän seuraansa istahtaessani kaikki sujui hetken hyvin, vaihdoimme muutaman lauseen pääsiäisen vietosta ja arkeen palaamisesta, mutta yhtäkkiä olin jälleen nollassa.

Kotimatkalla pohdin tapahtunutta, sekä parin viime viikon aikaisia lähestymisiä, sekä sujuneita että tyystin epäonnistuneita, ja molempien joukkojen yhteisiä tekijöitä. Heti seuraan liittymisen jälkeiset hetket vaikuttavat olevan kriittisiä miehen aseman määrittelemisen kannalta. Teoriani on, että mikäli mies demonstroi kykenevänsä ottamaan tilanteen haltuun ja lunastaa asemansa pöytäseurueessa, voi hän tämän jälkeen hieman vetäytyä ja antaa tilanteelle tilaa käydä omalla painollaan - ja hänen pitääkin, sillä jatkuva verbaalinen pommittaminen käy muille raskaaksi - mutta mikäli mies hellittää ennen aseman lunastamista, hän jää auttamattomasti hieman ulkopuoliseksi, ylimääräiseksi ja kummalliseksi.