Raportti 3

Olin siellä keikalla eilen. Loistavan livemusiikkitarjonnan lisäksi tutustuin myös baaritiskillä itsekseen henganneeseen naiseen ja pian myös hänen ystäväänsä. Ilmeisesti keskustelutaitoni ovat parantuneet, sillä sain toisen heistä nauramaan ja avautumaan aika helposti. Toki hän oli myös hieman humalassa. Keskustelin kaksikon kanssa lyhyesti ennen keikkaa, sekä pidemmin keikan jälkeen. He lähtivät sitten matkoihinsa, ja minä jäin klubille kehumaan ja selkääntaputtelemaan bändissä soittaneita kavereita, kuten kunnon muusikkopiiriläisen kuuluu.

Ystäväni, joka oli nähnyt tilanteen sivusta, ja joka on itse aikanaan paininut samojen demonien kanssa, kehui rohkeuttani ja aloitekykyäni, mutta huomautti, että minun olisi pitänyt edes yrittää virittää jotain muutakin kuin keskustelua jommankumman naisen kanssa. Perustelin hänelle, että pyrin vielä suhtautumaan asiaan lähinnä lähestymis- ja keskusteluharjoituksena, mutta jälkeenpäin ymmärsin, että hänhän oli oikeastaan oikeassa.

Tutustumiskynnyksen madaltaminen on toki tärkeä askel, mutta se ei ole viimeinen askel. "Pitää lakata häpeämästä omaa mieheyttä", lausui Panu Höglund juuri toisaalla neuvona naisten kanssa pärjäämättömille miehille, ja oli kyse sitten häpeän, arkuuden tai vaikkapa liioitellun herrasmiesmäisyyden selättämisestä, joskus on uskallettava olla heteromies, jos sitä sattuu olemaan, ja pyrittävä viemään juttu toiselle tasolle. Pyrkiä jatkoille, vaikkapa.

Ehkä ensi kerralla. Eilen todistin itselleni joka tapauksessa kykeneväni pääsemään siihen pisteeseen, jossa luonteva ja harkittu ehdotus olisi mahdollinen.

Mielenkiintoinen sivuhavainto: Olen aina aikaisemmin ollut hyvin neuroottinen kaikenlaisissa konfliktitilanteissa. Öykkärin tielle sattuminen on saanut minut helposti aidosti murhanhimoisen mutta voimattoman raivon valtaan pitkäksi aikaa. Eilen keikkapaikalle olikin sattunut kaksi öykkärin ihmistyyppiin kuuluvaa. Uhoajia, uhkailijoita, aggressiivisia mesoajia. (Nämäkö nyt sitten ovat niitä YTM:iä? Mielenkiintoista kyllä, en nähnyt koko iltana kummankaan seurassa ainuttakaan naista.)

Pyrkimykseni suhtautua naisten mahdollisiin torjuntoihin merkityksettöminä tai korkeintaan suuntaa antavina on näemmä ruokkinut tervettä hälläväliä-asennetta muillakin elämän osa-alueilla. Kykenin ensimmäistä kertaa jättämään uhoamiset ja tönimiset - ja tönijät - omaan arvoonsa. Onhan heidän jatkuva olemassaolonsa kuitenkin oikeutetusti sietämättömämpää kuin minun ajoittainen heidän vaikutuspiiriinsä ajautuminen. Kuinka tuskallista sen täytyykään olla, kun herää joka aamu täysin merkityksettömänä ihmisenä täysin tyhjänpäiväiseen maailmaan?

Kenties heillä, röyhkeinä miehinä, on naisensa, mutta senkin eron heihin olen kohta kuronut umpeen. Sitten olen yksinomaan voitolla.